TERVETULOA JUMALANPALVELUKSIIN:
OULU
HIIPPAKUNTA
KEMI
TORNIO
VAREJOKI
RAAHE
VIHANTI
MUHOS
KALAJOKI
KUUSAMO
LAPIN KAPPELISEURAKUNTA
KAINUUN KAPPELISEURAKUNTA

KIRKOLLISISTA TOIMITUKSISTA

KASTE

"Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." (Matt. 28:19)
Kasteessa ihmisestä tulee kirkon jäsen. Kasteessa ihmisestä siis tulee kristitty. Kaste on elämän tär­keim­piä ta­pah­tu­mia. Se on juhlava ja iloinen päivä. Seu­ra­kun­ta lah­joit­taa kas­te­tul­le hopeisen ristin kasteen jälkeen.
Or­to­dok­si­ses­sa kirkossa kastetaan kai­ke­ni­käi­siä lapsista aikuisiin. Usein­mi­ten kas­tet­ta­va on vauva. Kasteen myötä ihminen liittyy maa­il­man­laa­jui­seen yhteisöön. Or­to­dok­se­ja on maa­il­man­laa­jui­ses­ti noin 250 miljoonaa, mikä tekee or­to­dok­si­ses­ta kirkosta maailman toiseksi suurimman kris­til­li­sen kirkon.
Ohjeet ja neuvot alla koskevat en­sisi­jai­ses­ti vauvan kas­tee­seen liittyviä seikkoja. So­vel­tu­vin osin se koskee myös aikuisena kasteelle tulevan.
Kasteen jär­jes­te­ly alkaa ottamalla yhteyttä seu­ra­kun­taan. Kasteen on hyvä tapahtua kahden kuukauden sisällä syn­ty­mäs­tä, toki myö­hem­min­kin voi kastaa. Yh­tey­den­ot­to seu­ra­kun­taan on kuitenkin hyvä tehdä hyvissä ajoin, riip­pu­mat­ta kasteen ajan­koh­das­ta. Sovitaan kasteen ajankohta ja paikka. Tällöin on myös tilaisuus kysyä, jos jokin asia as­kar­rut­taa. Voi myös sopia ta­paa­mi­sen papin kanssa toi­mi­tus­kes­kus­te­lua varten.
Yh­tey­den­ot­to on mie­le­käs­tä tehdä, kun vauvan äidille (jos hän on ortodoksi) saapuu kirje seu­ra­kun­nas­ta parin viikon sisällä vauvan syn­ty­mäs­tä. Kirje sisältää lyhyen on­nit­te­lu­kir­jeen ja vi­ral­li­sen lomakkeen.
Kasteesta päättävät lapsen huoltajat yhdessä. Äiti on kuitenkin mää­rää­väs­sä asemassa, jos sopua ei löydy. Toki jos isä on ortodoksi ja äiti esi­mer­kik­si lu­te­ri­lai­nen, voidaan vauva kastaa äidin suos­tu­muk­sel­la or­to­dok­sik­si. Kyse on yh­tei­ses­tä so­pi­mi­ses­ta. Or­to­dok­si­nen kirkko toivoo, että lapset kas­tet­tai­siin or­to­dok­seik­si.
Luontevin paikka kasteelle on kirkko. Siellä on kaikki tar­vit­ta­va vä­li­neis­tö sujuvaan kas­te­toi­mi­tuk­seen – kas­te­mal­jas­ta hoi­to­pöy­tään. Oulun or­to­dok­si­sel­la seu­ra­kun­nal­la on monta pyhäkköä seu­ra­kun­nan alueella, ja ne kaikki ovat käytössä.
Mer­kit­tä­vin syy ei kui­ten­kaan ole käy­tän­nöl­li­nen. Kirkon luon­te­vuus kasteen paikkana on se, että kaste on ni­me­no­maan kirkon jäseneksi tulemista.
Kaste kotona on toki mah­dol­li­nen. Syy ko­ti­kas­tee­seen voi olla vaikkapa etäisyys kirkkoon tai vauvan heikko ter­vey­den­ti­la. Kysymys kasteen paikasta ei ole kyn­nys­ky­sy­mys, mutta seu­ra­kun­ta toivoo, että kaste ta­pah­tui­si kirkossa.
Toi­mi­tuk­sen jälkeiset kas­te­juh­lat jär­jes­te­tään usein kotona. Näin voi menetellä vaikka kaste ta­pah­tui­si­kin kirkossa. Itse asiassa juh­la­jär­jes­te­lyil­le on jopa enemmän tilaa, kun itse kaste toi­mi­te­taan kirkossa. Or­to­dok­sis­ta seu­ra­kun­ta­sa­lia voi myös käyttää kas­te­juh­laa varten.
Kummeja voi olla useampi kuin yksi, mutta ainakin yhden kummin tulee olla or­to­dok­si­sen kirkon jäsen ja mie­lel­lään samaa su­ku­puol­ta kuin kas­tet­ta­va. Or­to­dok­si­kum­mi lausuu kasteessa muun muassa us­kon­tun­nus­tuk­sen kas­tet­ta­van puolesta
Kaste ei ole nimenanto, vaikka näin monesti aja­tel­laan. Itse kastetta edeltää kylläkin ni­men­an­totoi­mi­tus, mutta itse kasteella ei ole ni­men­an­non kanssa mitään tekemistä. Itse asiassa nimenanto voidaan toimittaa eril­li­se­nä toi­mi­tuk­se­na kah­dek­san­te­na päivänä syn­ty­mäs­tä.
Or­to­dok­si­sen perinteen mukaan annetaan vain yksi nimi. Toki useam­pia­kin voi olla, mutta ihmistä pu­hu­tel­laan yleensä yhdellä nimellä, joten yksi nimi on jo riittävä.
Nimen – tai ainakin yhden niistä – tulisi olla kris­til­li­nen. Suurin osa suo­ma­lai­sis­ta nimistä on juu­ril­taan kris­til­li­siä. Esi­merk­sik­si Antti-nimi viittaa Andreak­seen, joka osaltaan viittaa apostoli Andreak­seen. Matti viittaa Mat­teuk­seen ja Liisa Eli­sa­be­tiin. Nimi siis samalla viittaa suo­je­lus­py­hään.

AVIOLIITTO

Or­to­dok­si­ses­sa kirkossa avio­liit­to on sa­kra­ment­ti. Tämä kertoo siitä, että avio­lii­tol­la on keskeinen sija or­to­dok­si­ses­sa kirkossa.
Ennen avio­lii­ton sa­kra­ment­tia on suo­ri­tet­ta­va avio­lii­ton esteiden tutkinta. Usein puhutaan ”kuu­lu­tuk­ses­ta”. Esteiden tutkinta on lain vaatimaa ja siinä var­mis­tu­taan, että aiottu avio­liit­to on lain mukaan sallittu - esteetön. Esteiden tutkinta tehdään seu­ra­kun­nas­sa. Yhden osapuolen ollessa lu­te­ri­lai­nen, esteiden tutkinta voidaan myös tehdä lu­te­ri­lai­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa. Tutkinta voidaan myös tehdä mai­straa­tis­sa. Tut­kin­ta­kaa­vak­keen al­le­kir­joit­ta­vat molemmat. Todistus es­teet­tö­myy­des­tä solmia avio­liit­to on voimassa neljä kuukautta.
Teh­des­sään esteiden tutkinnan – kuu­lu­tuk­sen – voi samalla varata kirkon ja sopia toi­mi­tus­kes­kus­te­lus­ta papin kanssa. Oulun or­to­dok­si­sen seu­ra­kun­nan kaikki pyhäköt ovat käy­tet­tä­vis­sä ja toivottu vih­ki­päi­vä onnistuu melkein varmasti. Tällöin vih­ki­päi­vä­kin tulee valituksi. "Vih­ki­har­joi­tus" voidaan tarpeen tullen järjestää kaavan ja muiden asioiden lä­pi­käy­mi­sek­si.
"Kirk­ko­häät" eivät vält­tä­mät­tä ole suuret häät. Toisinaan kuulee sa­not­ta­van: "Halusimme pienet häät ja siksi menimme mai­straa­tis­sa naimisiin." Itse asiassa kaava on sama, olkoot häät suuret tai pienet. Häiden suuruus – myös kus­tan­nuk­sil­taan – aiheutuu pel­käs­tään hää­juh­las­ta, ei seu­ra­kun­nas­ta.
Avio­liit­to on enemmän kuin vain toimitus. Tämä saattaa unohtua hää­jär­jes­te­lyi­den tii­mel­lyk­ses­sä. Avio­liit­to viittaa pa­ri­suh­tee­seen ja liittoon, eikä yksin vih­ki­toi­mi­tuk­seen. Avio­liit­to toteutuu elämässä. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, kertoo jo Raamattu. Avio­liit­to on jakamista ja saamista. Eräs or­to­dok­si­sen vih­ki­mi­sen rukous ilmaisee kauniisti ajatusta avio­lii­tos­ta elämänä.
"Valtias, ota vastaan meidän, sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin läsnä nä­ky­mät­tö­mäl­lä suo­je­luk­sel­la­si siunaa tämä avio­liit­to, ja anna näille pal­ve­li­joil­le­si rau­hal­li­nen elämä, pit­käi­käi­syys, ymmärrys, kes­ki­näi­nen rakkaus rauhan yh­dys­si­tees­sä, kauan elävät jäl­ke­läi­set, siunausta lapsista, kunnian kuih­tu­ma­ton seppele.
Salli heidän nähdä lap­sen­lap­set, varjele heidän yh­tei­se­lä­mään­sä vapaana juo­nit­te­luil­ta, ja anna heille ylhäältä taivaan kastetta ja maan li­ha­vuut­ta.
Täytä heidän talonsa vehnällä, viinillä ja öljyllä, ja kaikella hy­vyy­del­lä, jotta he ja­kai­si­vat puut­tees­sa ole­vil­le­kin, ja anna myös läsnä oleville kaikki heidän pe­las­tuk­sek­seen anomansa."

HAUTAUS

Or­to­dok­si­nen hau­taus­toi­mi­tus on ennen kaikkea rukousta vainajan kuo­le­mat­to­man sielun puolesta. Sen aikana tois­te­taan usein lyhyttä rukousta: Saata, Herra, lepoon nukkuneen pal­ve­li­ja­si sielu. Tämä rukous sopii hyvin myös kuo­li­nil­moi­tuk­seen tai kuk­ka­lait­tee­seen lii­tet­tä­väk­si muis­to­lauseek­si. Toinen paljon käytetty muis­to­lause on ”Ollos iäti muistettu”. Tähän tar­koi­tuk­seen sopii hyvin myös pää­siäi­stro­pa­ri ”Kristus nousi kuol­leis­ta, kuo­le­mal­la kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi”.
Kun kuolema kohtaa
Ottakaa en­sim­mäi­se­nä yhteyttä alueenne seu­ra­kun­nan pappiin. Hänen kanssa sovitaan hau­taus­toi­mi­tuk­seen liit­ty­vis­tä yk­si­tyis­koh­dis­ta: koska ja missä hautaus toi­mi­te­taan ja mihin vainaja haudataan. Jos papin toivotaan olevan paikalla mah­dol­li­ses­sa muis­to­ti­lai­suu­des­sa, myös tästä on hyvä sopia etukäteen jotta pappi osaa varata ti­lai­suu­teen riit­tä­väs­ti aikaa.
Vainajan hau­taus­pal­ve­lus toi­mi­te­taan aina sen mukaan, mihin kirkkoon hän on kuulunut.  Or­to­dok­si­sen kirkon jäsenen siu­nauk­sen voi toimittaa ai­noas­taan or­to­dok­si­sen kirkon pappi.

Hau­taus­päi­vä­nä
Omaiset ke­rään­ty­vät pyhäkköön odot­ta­maan vainajaa, joka tuodaan kirkkoon noin varttia ennen pal­ve­luk­sen alkua. Suit­su­tusas­ti­aa kantava pappi ottaa hänet vastaan kirkon ovella.
Arkku kannetaan keskelle kirkkoa ja avataan. Vainajan rinnalle arkkuun asetetaan pieni ikoni. Arkkuun voi ha­lu­tes­saan laittaa myös kukkia. Omaisille jaetaan hau­taus­toi­mi­tuk­sen ajaksi käteen kirk­ko­kynt­ti­lät eli tuohukset. Var­si­nai­sen hau­taus­pal­ve­luk­sen aikana on tapana seistä. Pyhäkössä on istuimia niille, jotka kaipaavat le­po­tau­koa. Hau­taan­siu­naa­mi­nen kestää noin 45 minuuttia riippuen saat­to­väen määrästä.
Pappi kertoo ennen hau­ta­jais­ten alkua toi­mi­tuk­sen kulusta saat­to­väel­le. Pää­si­säl­tö on ru­kouk­ses­sa edes­men­neen puolesta sekä hyvästien jät­tä­mi­ses­tä maan päällä.
Hau­taus­toi­mi­tuk­sen lopulla pappi siunaa vainajan arkkuun ris­tin­muo­toi­ses­ti lai­tet­ta­val­la hiekalla. Tämän jälkeen arkku suljetaan. Kukat voi laskea arkulle tässä vaiheessa tai jää­hy­väis­ten yh­tey­des­sä. Sään salliessa ne voidaan laskea myös haudalla. Kirkosta pois­tu­taan niin, että pappi ja laulajat kulkevat arkun edellä.
Usein pal­ve­luk­sen jälkeen pidetään muis­to­ti­lai­suus, joka on va­paa­muo­toi­nen ja sen si­säl­lös­tä voi sopia papin kanssa. Muis­to­ti­lai­suut­ta varten seu­ra­kun­tan­sa­li on va­rat­ta­vis­sa käyt­töön­ne ha­lu­tes­san­ne.
Or­to­dok­si­ses­sa pe­rin­tees­sä rukous jatkuu myös hau­ta­jais­ten jälkeen, ja edes­men­neen puolesta voidaan toimittaa muis­to­pal­ve­lus 40 päivän kuluttua kuo­le­mas­ta joko kirkossa tai haudalla. Sen toi­mit­ta­mi­ses­ta voi sopia papin kanssa hau­ta­jais­ten yh­tey­des­sä tai siitä voi soittaa seu­ra­kun­taan myöhemmin.

KA­TU­MUK­SEN SA­KRA­MENT­TI

”Kaiken mitä olet sanonut minulle ar­vot­to­mal­le ja kaiken mitä et saanut sanotuksi joko tie­tä­mät­tö­myy­des­tä tai unohtaen, olipa se mitä tahansa, Jumala antakoon sinulle anteeksi tässä ja tulevassa ajassa.”

Or­to­dok­si­ses­sa kirkossa katumus on sa­kra­ment­ti. Usein puhutaan myös syn­nin­tun­nus­tuk­ses­ta tai ripistä.
Ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­ti on luon­nol­li­nen osa kris­til­lis­tä elämää. Se koskee kaikkia, myös papistoa. Kyse on paluusta ja elämän suun­nan­muu­tok­ses­ta.

Monet osal­lis­tu­vat ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­tiin suuren paaston aikaan, keväällä hyvissä ajoin ennen pää­siäis­tä. Toiset käyvät syn­nin­tun­nus­tuk­sel­la kaikissa kirk­ko­vuo­den paas­tois­sa, siis neljästi vuodessa. Toiset tätäkin useammin. Eräs pappi opetti viisaasti, että ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­ti on ”par­haim­mil­laan tapa, jota ei ole otettu tavaksi”. Eräs toinen taas tokaisi: ”Miet­ti­kää­pä hiukan, miltä näyttää ihminen, joka ei ole ker­taa­kaan eläessään pe­sey­ty­nyt! Sielukin kaipaa pesua...”

Kirkkoa on verrattu hen­gel­li­seen ”pa­ran­to­laan” tai ”sai­raa­laan”. Ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tis­sa sa­no­taan­kin: ”Katso, tulit pa­ran­tuak­se­si, varo, ettet menisi pois pa­ran­tu­mat­to­nana.” Tämä ulot­tu­vuus korostaa syntiä ”sairauden” kal­tai­se­na ja näin on kyse paljon sy­väl­li­sem­mäs­tä, kuin vain jonkun säännön rik­ko­mi­ses­ta.

It­se­tut­kis­ke­lu on osa val­mis­tau­tu­mis­ta ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­tiin. Paljon meissä on hyvää ja ihail­ta­vaa, mutta on myös muuta. Re­hel­li­nen it­se­tut­kis­ke­lu on hyvästä. Paasto on hyvä aika tälle. Paaston hiljainen ja rau­hal­li­nen elä­mä­tyy­li ja paas­to­ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin osa­lis­tu­mi­nen ovat suotuisia it­se­tut­kis­ke­lul­le.

Eräs piispa vertasi tätä it­se­tut­kis­ke­lua ar­keo­lo­gi­seen kai­vauk­seen.

Tällainen etenee va­ro­vai­ses­ti, kerros ker­rok­sel­ta. Löydökset eivät saa mennä rikki. Muu aines pois­te­taan. Kerros ker­rok­sel­ta edetään, arasti. Liian rajusta ja hol­tit­to­mas­ta ete­ne­mi­ses­tä syntyy vain vahinkoa ja tuhoa. It­se­tut­kis­ke­lus­sa on hyvä edetä mää­rä­tie­toi­ses­ti, mutta rau­hal­li­ses­ti. Jos itseensä menee ”hen­gel­li­sel­lä kai­vin­ko­neel­la” on jälki rumaa.

Evääksi it­se­tut­kis­ke­luun voi ottaa kymmenen käskyä ja eri­tyi­ses­ti Kris­tuk­sen antaman käskyn, johon tiivistyy kaikki olen­nai­nen elämässä: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken, ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin itseäsi. Tämän pohjalta kannattaa siis pohtia eri­tyi­ses­ti kolmea suhdetta: suhdetta Jumalaan, lä­him­mäi­siin ja itseemme.

Uskon heikkous, vähyys ja elävän ju­ma­la­suh­teen puute. Ru­kouse­lä­män tila. Ju­ma­lan­pilk­ka. Rakkauden puute lä­him­mäis­tä kohtaan. Kateus. Juoruilu. Valehtelu. Kiit­tä­mät­tö­myys. Koh­tuut­to­mat ja itsekkäät vaa­tui­muk­set puo­li­sol­ta ja lapsilta. Aviorikos. Sopimaton, pai­nos­ta­va ja epä­oi­keu­den­mu­kai­nen puut­tu­mi­nen muiden elämää, vaikkapa lapsien. Puo­lu­eel­li­suus työ­elä­mäs­sä. Tees­ken­te­ly. Ylpeily. Mie­lis­te­ly. Si­veet­tö­myys. Rahanhimo. Ahneus. Viha. Vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys.

Yllä on vain pieni otos kaikesta mistä voi kertoa ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tis­sa. Tärkeää on muistaa, että keskeistä ei ole se mitä muut tekevät, vaan mitä itse on tehnyt. Ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tin yh­tey­des­sä voi myös käydä kes­kus­te­lua papin kanssa, saada neuvoja tai opastusta. Ehkä on jotain, joka painaa mieltä.

Pappi on läsnä tukena, to­dis­ta­ja­na ja sa­kra­men­tin toi­mit­ta­ja­na. An­teek­sian­to tulee Jumalalta.
Kaikki on vai­tio­lo­vel­vol­li­suu­den piirissä ja pappia sitoo ehdoton vai­tio­lo­vel­vol­li­suus.
Nykyään voi pappiin ottaa yhteyttä monin eri tavoin. Pu­he­li­mit­se, säh­kö­pos­tit­se tai jopa so­si­aa­li­ses­sa mediassa. Myös ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen yh­tey­des­sä voidaan sopia aika ta­paa­mi­sel­le.